tiistai 30. marraskuuta 2010

Yöllisiä supistuksia

Huhhuh. Juuri kun eilen kirjoittelin peloista ja huolista niin niitä päästiin taas kokemaan oikein urkalla viime yönä, joka oli pahin koko raskauden aikana.

Koko iltapäivän oli alavatsaa oikealta puolelta kolottanut, vaikka en ollut tehnyt yhtään mitään raskasta koko päivänä. Nukkumaan mennessä lievä kipu vielä jatkui. Nukuin ehkä tunnin, mutta sitten heräsin ja tunsin ihan selvästi supistuksia. Ne olivat kivuttomia, enemmänkin vain paineen tunnetta koko alavatsan alueella. En voinut mitenkään laskea niiden kestoa tai tiheyttä kun hädintuskin tunsin niiden tuloa. Huolestuneeksi minut teki erityisesti vielä jatkuva mahakipu. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja etsiä netistä (typerää) kaiken maailman ohjeita, mikä on normaalia ja mikä ei. Se ei tietenkään auttanut huoleen yhtään, koska kipu yhdistettynä supistuksiin on yleensä huono juttu.

Mieskään ei saanut nukuttua, hän oli kovin huolissaan ja loppujen lopuksi valvoimme noin kolmeen asti aamulla. Aamulla mies olikin nukkunut pommiin ja sai rynnätä töihin 1,5 tuntia myöhässä.

Aamulla voin taas ihan normaalisti, joten aion nyt vain katsella palaavatko supistukset tai kipu. Ensi viikolla on sekä rakenneultra että oman lääkärin tapaaminen, joten jos sinne asti selviää niin sitä parempi. Toivottavasti ei tarvitse sairaalaan lähteä. Nämä viikot tuntuvat ehkä kaikkein kriittisimmiltä koko raskauden aikana, kun olemme jo melkein "hyvillä" viikoilla. No, eivät ne 25 viikon jälkeisetkään niin kovin hyviä ole, mutta parempia kuin nyt (22+), jolloin jos synnytys käynnistyisi eikä sitä saataisi pysäytettyä, oikeastaan mitään ei ole tehtävissä.

Tuntuu pahalta ajatella, että oma ruumiini pettäisi nuo mahassa vilkkaasti potkivat, selvästi elinvoimaiset ihmisen alut. Olisi vääryys heitä kohtaan, että minun takiani he eivät saisi syntyä. Itsesyytökset - vanhemmuus on jo alkanut...

maanantai 29. marraskuuta 2010

Pelot ja huolet

Ex-työkaverini sanoi kerran kun puhuttiin elämästä, että päivä, jona saat plussan raskaustestiin on elämäsi viimeinen huoleton päivä. Ja se taitaa olla aika pitkälle totta.

Vaikka mitään erikoisia huolenaiheita ei ilmaantuisikan (kipuja, vuotoa, liikkeiden puutetta yms.), niin usein kyllä huomaa miettivänsä, onko kaikki kunnossa. Alkuraskaudessa sitä toivoo vain kovasti, että alkio pysyy mukana, ja vaikka olisi kuinka rationaalisesti ajatteleva (kuten itse olen), jo muutamassa viikossa keskenmeno tuntuisi maailman suurimmalta katastrofilta.

Sitten tulee ultrien vuoro: onko kaikki hyvin, sykkivätkö sydämet, onko niskaturvotusta, ovatko rakenteet ok? Ja ajatus siitä, jos lapsemme on huolimatta kaikista testeistä sairas tai vammainen. Sitä yrittää valmistautua kaikkeen mahdolliseen. Kaksosraskaudessa varsinkin alussa lääkärit ovat kovin varovaisia ja muistavat sanoa moneen otteeseen, että usein toinen alkio lakkaa kehittymästä. No, milloin sitä sitten uskaltaa luottaa siihen, että kaksi tulee? Tämä kun on hankalaa jo varusteiden hankinnankin kannalta.

Pelko synnytyksen sujumisesta, kivuista, traumoista. Eivätkä pelot ja huolet lopu syntymään. Sen jälkeen kannat loppuelämäsi sydämessäsi ihmisiä, joiden hyvinvointi on sinulle maailman tärkein asia. Sujuuko imetys, osaanko hoitaa vauvoja jos ovat sairaita, oppivatko lapset kävelemään, puhumaan ja potalle? Saavatko kavereita ja tuleeko heistä kunnon ihmisiä?

Huhhuh, kuulostaa varmaan synkältä - ei meidän odotusaikamme nyt ihan tuollaistakaan ole. Mutta kieltämättä minua aina hämmästyttävät sellaiset naiivit ihmiset, joiden päähän ei pälkähdä, että mitään huonoa voisi ikinä tapahtua heille. Enkä ajattele, että meidän lasimme olisi yhtään vähemmän puoliksi täysi kuin heidänkään. Tuntuu vain siltä, että mitä enemmän jotain haluaa ja mitä lähempänä on sen saavuttaminen, sitä enemmän pelkää myös sen menettämistä.

Lapsi on todellakin sellainen asia, joka saadaan eikä tehdä. Melkein kaiken muun voi elämässään muuttaa itse, mutta lapsen saantia tai lapsen onnellisuutta et voi taata. Tässä asiassa on vain tehtävä kaikkensa ja toivottava parasta.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Raclettea ja ruokarajoituksia


Pari päivää sitten söimme taas mieheni - ja monen muun sveitsiläisen - lempiruokaa raclettea. Monet raskaana olevat naiset välttävät racleten syöntiä kuin ruttoa, sillä parhaat juustot tehdään pastöroimattomasta maidosta, kuten useimmat juustot täällä. Viralliset suositukset täällä käskevät välttämään pastöroimattomasta maidosta tehtyjä pehmeitä juustoja ja homejuustoja jos ne syödään raakana sekä kovien juustojen kuorta.

Koska racletessa juusto ainoastaan paahdetaan, ei voi olla varma bakteerin kuolemisesta. Mutta jos tekee kuten minä, leikkaa pois kuoren juustosta ennen sen paahtamista, kaiken pitäisi olla ok. Tietysti olen syönyt esim. Roquefortia pizzan päällä jne., koska se on uunissa paistettua eli listeriabakteeri kuolee. Tästä syystä esim. fonduen syönti on sallittua, sillä juusto keitetään ennen tarjoilua (ainakin jos teet ruoan itse).

Juustoviipale siis laitetaan lapioon kuvan tavalla, siihen voi myös lisätä päälle pekoniviipaleen ennen paistamista, kuten on ilmeisen suosittua saksankielisessä osassa maata (näin olen kuullut). Lisukkeena syödään keitettyjä perunoita ja etikkavihanneksia, yleensä kurkkuja ja hillosipuleita. Juomana on yleensä tee tai valkoviini. Lapsille on tapana sanoa, ettei saa juoda cokista tai muuta hiilihapollista juustoruokien kanssa, koska siitä aiheutuu juustopallo mahaan. En tiedä mihin tuo perustuu ja onko edes totta...




Mieheni on töissä Valais'n kantonissa ja sieltä saa todella hyviä, voimakkaita pienten juustoloiden raclette-juustoja. Supermarketeista saa myös ihan tavallista, pastöroitua, miedomman makuista raclette-juustoa, joten jos on oikein pelokas listerian suhteen, voi huoletta syödä sitä.

Raclettegrilli löytyy varmaankin jokaisesta sveitsiläisestä taloudesta ja usein sen pääliosa on ikäänkuin parilalevy, jonka päällä voidaan valmistaa toista suosittua sveitsiläistä ruokaa, charbonnadea (eli "grillausta"). Kukin ruokailija grillaa eri laatuisia lihapaloja makunsa mukaan parilalla. Jostain kumman syystä sveitsiläiset ovat erittäin viehtyneitä "tee se itse"-ruokiin, eli jokainen ruokailija valmistaa oman annoksensa pöydässä.



Raskaana olevat naiset näyttävät olevan täällä ihan samanlaisia kuin Suomessakin: osa välttää kaikkea mahdollista, toiset käyttävät enemmän maalaisjärkeä. Minulta testattiin esim. toksoplasmoosi jo ihan alkuraskaudessa ja koska olen immuuni (kiitos kisut!?), olen syönyt esim. kuivattuja lihoja. Yleensä kovin kuivissa tuotteissa (kuivalihat tai kovat juustot) ei nimittäin ole listeriaa, sillä se tarvitsee kosteutta. Vakuumipakatut tuotteet olen näin ollen tietysti jättänyt syömättä.

Tänne Lausannen lähelle tuli muuten ensilumi viime yönä. Ei tuota nyt niin kauheasti ole, mutta edes vähän maa valkoisena. Ihan toista luokkaa luonnollisesti kuin Suomessa tällä hetkellä.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Nimien pähkäilyä


Rv 21+3

Raskauden ollessa jo yli puolenvälin alkaa nimien päättäminenkin tuntua ajankohtaiselta. Joitakin nimiä olimme miettineet jo yritysvaiheessa ja meillä olikin jo tosi nättejä tytönnimiä valmiina sekä myös tytölle ja pojalle mukava nimipari. Mutta sitten ultrassa paljastui, että saammekin kaksi poikaa.

Lisää ongelmia tuottaa tämä kahden maan ja kielen välillä pyöriminen. Nimien pitäisi olla lausuttavissa helposti sekä suomeksi että ranskaksi, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että ne eivät sisällä esim. h-kirjainta (ranskaksi ei äännetä), ei outoja vokaaliyhdistelmiä (ou-ääntyy u ranskaksi, y on i jne.), ä:t ja ö:t voi unohtaa heti, myös monet "kovalta" kuulostavat konsonanttiyhdistelmät ovat täällä outoja (rk, tuplakonsonatit) ja pitkät vokaalit ääntyvät tietysti lyhyinä.

Lisähaastetta aiheuttaa minun suomalaisen sukunimeni valitseminen perheemme sukunimeksi, eli mitään Jean tai Pierre-tyyppistä nimeä ei todellakaan voi mielestäni sen pariksi laittaa. Muutenkin haluaisimme suhteellisen suomalaiset nimet, koska mahdollisesti muutamme Suomeen jossain vaiheessa.

Jossain vaiheessa saimme päähämme, että luontonimet olisivat kivoja, mutta koska parissa ystäväperheessä on jo todella kivat luontonimet nimenomaan pojilla, niin emme vain löytäneet yhtä kivoja ja jotenkin se tuntui myös matkimiselta. Lisäksi nimet eivät saisi kummassakaan maassa olla liian suosittuja. Tämä on muuten yllättävän vaikeaa. Suomessa harvinaisempi nimi on täällä helposti top 10:ssä ja toisinpäin. Negatiiviset mielleyhtymät henkilöihin (ex-kumppanit, koulukaverit tai julkimot) ohjaavat myös paljon nimien valintaa. Argh!

Meillä ei siis tällä hetkellä ole oikeastaan kuin toiselle nimi, josta todella paljon pidämme ja joka täyttää ylläolevat kriteerit. Hän on se rauhallisempi poju, minusta katsoen vatsan oikealla puolella. Vasemman puolen "jalkapalloilijan" nimi vaihtelee fiiliksen mukaan. Hän on ainakin tällä hetkellä se villimpi ja vauhdikkaampi ja nimikin saisi kuvastaa sitä. Tosin ehkä nimet vaihtavat poikaa syntymän jälkeen?

tiistai 23. marraskuuta 2010

Miksi haluamme lapsia

Ajatukseni ovet poukkoilevaa sorttia, joten minulla on tapana pohdiskella päivät pitkät kaikenlaisia fiksuja ja vähemmän fiksuja ajatuksia. Kuten sitä, miksi ylipäänsä haluta biologisia lapsia?

Vaihtoehtona biologiselle lapselle olisi tietysti esim. adoptio tai vapaaehtoinen lapsettomuus, jos jätetään laskuista se, että ei saa lasta vaikka haluaisi. Nykyajan ihmisen elämä on huomattavasti hankalampaa kuin esi-isiensä tässä suhteessa. Heillä ei juuri ollut valinnanvaraa ehkäisykeinojen vähyyden vuoksi: jos harrastit seksiä, tuloksena oli useimmiten ennemmin tai myöhemmin vauva. Nykyään voimme "päättää" haluammmeko lapsen ja milloin.

Myös jos ajatellaan (muita) eläimiä, tilanne on hieman samankaltainen. Eläimiä ajaa jokin vaisto parittelemaan ja seurauksena on pikku eläin. Ne eivät tajua näin tehdessään tulevaa lopputulosta. Mutta me tiedämme, mitä seuraa ja vieläpä tavoittelemme sitä. Tietenkin voidaan puhua vauvakuumeesta, uteliaisuudesta, kokeilunhalusta, uuden elämänvaiheen aloittamisesta jne. Ovatko nämä kuitenkaan tyhjentäviä selityksiä tai syitä tehdä jotain, mikä vaikuttaa niin triviaalilta (koska se tapahtuu useimmille planeettamme asukkaille), mutta josta ihmiset ovat kuitenkin tehneet niin ainutlaatuista? Lapsen saaminen, joka onnistuu niin monelta, ei siis tunnu äkkiseltään kovinkaan suurelta saavutukselta ja siltikin sitä pidetään usein oman elämän suurimpana asiana.

Myönnetään, olen myös utelias. Olisimme voineet adoptoidakin, mutta olin utelias tietämään, miltä tuntuu olla raskaana ja se tuntuu hieman itsekkäältä. Pitääkö meidän lisääntyä, jotta minä saisin tietää miltä tuntuu synnyttää?  Enkä vielä tiedä, mitä on olla vanhempi. En tiedä, miltä tuntuu kantaa kokonaan vastuu toisesta ihmisestä itseni lisäksi. En osaa kaivata vauvantuoksua tai hiekkalaatikkoleikkejä. Suhtaudun lapsiin ehkä enemmän "luontodokumenttina", elävänä ja muuttuvana empiirisenä tutkimuskohteena siitä, mitä on kasvaa ihmisyksilöksi. Odotan hetkiä, jolloin lapsen sanoessa jotain hassua tai jonkin yksinkertaisen totuuden, en voi olla tuntematta haikeutta tuon hetken katoavaisuudesta. Lapset jollakin tavalla muistuttavat meitä siitä, minkä olemme itse menettäneet kauan sitten: viattomuudesta ja rajattomasta uskosta kaiken mahdollisuuteen.

Tämä minun ja mieheni luontoprojekti tulee olemaan suurin yhteinen haasteemme ja odotan sitä mielenkiinnolla. Tänä aamuna mieheni kysyi:"Voitaisiinko me adoptoida pieni tyttö näiden poikien jälkeen?" Vastasin, ettei niitä lapsia taida saada valita kuin supermarketista, vaan pitää ottaa se mikä annetaan. Niin, haasteita tulee riittämään monellakin saralla...

maanantai 22. marraskuuta 2010

Suku on paras


Eikös olekin söpöä... Pidimme viikonloppuna miehen vanhempien luona sveitsiläisille sukulaisille myöhästyneen hääillallisen, joka oli lähinnä suomalainen noutopöytä karjalanpaisteineen, lanttulaatikkoineen ja piirakoineen. Tietysti allekirjoittaneen kokkaamana. En ole koskaan ennen laittanut ruokaa 16 hengelle! Saimme miehen kummisedältä ja -tädiltä lahjaksi ylläolevan "kuivaustelineen", jonka täti oli askarrellut ja pankkiirikummisetä täyttänyt sukat. Voitte varmaan arvata mitä sukissa oli täytteenä:) Ensimmäinen kunnon koriste lastenhuoneeseen on siis saatu.

Toinen juttu lastenhuoneeseen tulee miehen äidiltä, joka on taiteilija. Hän on joskus vuosia sitten maalannut alla olevan akvarellin perheen edesmenneestä Chloe-kissasta, joka oli minullekin hyvin rakas ja ensimmäisiä, jotka olivat toivottamassa minua lämpimästi tervetulleeksi tänne Sveitsiin kolme vuotta sitten.


Illallinen oli suurmenestys, erityisesti lanttulaatikko sai ihailua osakseen. Suomalainen perinne yhdistää makeita ja suolaisia, happamia ja imeliä makuja on täällä outo ja eksoottinen, mutta mitä ilmeisimmin pidetty.

Tietenkin myös niitä mahantaputtelijoita riitti. Minua ei juurikaan haittaa se, että ihmiset haluavat koskettaa vatsaa. Kun vielä saamme kaksoset, niin kaikilla riittää päiviteltävää. Mieheni suvussa on useampia kaksospareja, joten sinänsä se ei ole heille uutta. Jollakin mystillisellä tavalla se kyllä sitoo minutkin vielä enemmän tämän suvun jäseneksi, koska toistan (tahtomattani) suvun perinteitä kaksosilla.

Vauvat mylläävät nykyään mahassa kuin viimeistä päivää. Voisin joskus jopa vannoa nähneeni myös paljain silmin mahassa liikettä päältäpäin katsottaessa ja tuntenut kädellä liikkeet, tietysti miehen poissaollessa. Miesparka kun ei ole vielä saanut nähdä tai tuntea ipanoita muuten kuin ultrien välityksellä. Mutta ehkä pian...


torstai 18. marraskuuta 2010

Minulla on unelma

Niin, minulla oli unelma ja ehkä toinen ja vähän useampikin. Moni niistä on toteutunut ja jotkut vielä ehkä edessä. Eräältä matkaltaan kiivettyään Kilimanjarolle äitini lähetti minulle postikortin, jossa oli tuon kyseisen vuoren kuva. Tekstiksi hän oli kirjoittanut: "Minun unelmani on toteutunut, tee sinä samoin."

Aiemmat unelmani liittyivät pitkälti maailman näkemiseen, sen kiertämiseen reppu selässä paikallisten joukossa, yleensä yksin. Unelmoin kyllä samaan aikaan myös pysyvästä parisuhteesta ja lapsista, perheestä ja tietystä siihen liittyvästä elämäntavasta. Itselleni lapset eivät koskaan ole olleet mikään ihana söpöstelyjuttu, vaan paremminkin juuri elämäntapa, elämänvaihe, jossa saa nähdä jatkuvan muutoksen omin silmin.

Kerran sitten eräällä matkallani Etelä-Amerikassa törmäsin erääseen mukavaan sveitsiläisnuorukaiseen ja loppu on klassisesti historiaa. Vähitellen unelmoimassa ei ollut vain minä, vaan myös kumppani, mikä tietysti mahdollisti konkreettisemmin myös haaveet lapsista.

Usein kuulee sanottavan "Varo mitä toivot, se saattaa toteutua." Monesti tämän raskauden aikana olen huomannut miettiväni, mistä oikein haaveilin kun niin kovasti toivoin lasta. Alussa oli pahoinvointia, sitten iski iskias ja nyt vauvojen kuitenkin niin toivotut liikkeet tekevät kovin kipeää. Kaiken lisäksi jostain alitajunnasta alkaa tunkea esiin paniikki, mitä meidän elämästämme oikein tulee kahden huutavan käärön kanssa? Olemmeko me enää me? Olenko minä enää minä? Joskus tuntuu, että minun oma itseni on katoamassa minusta ja tilalle tulossa jotain muuta. Ehkä se on joku, jota kutsutaan äidiksi?

Siltikin, se on juuri sitä mitä itse asiassa koko ajan halusin. Halusin nähdä, miten lapsen saaminen kasvattaisi ja muuttaisi minua. Sen kaltaista kasvamista ei voi kokea millään muulla tavalla, kuin olemalla jonkun vanhempi.

Minulla on edelleen unelmia, joitakin suuria, mutta enimmäkseen pieniä asioita. Sellaisia, jotka voivat muuttaa koko maailman, päivä kerrallaan.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Täällä ei ole neuvoloita - eikä neuvolan tätejä

Eilen olin taas käymässä omalla gynekologillani raskauden seurannassa. Tai siis valitsin hänet lääkärikseni kun sain tietää olevani raskaana. Täällä Sveitsissä ei ole samanlaista neuvolasysteemiä kuin Suomessa, joten jokainen hoitakoon asiansa miten parhaaksi näkee.

Sairausvakuutusjärjestelmä on myös yksityinen ja se, miten paljon vakuutus korvaa raskaudesta, riippuu vakuutuksestasi. Minimissään sen on korvattava seitsemän käyntiä lääkärillä raskauden aikana, seulontaultrat, sairaalassaolon synnytyksen aikana sekä jälkitarkastuksen. Sen sijan esim. sairaalahoito ennenaikaisen synnytyksen varalta ei sisälly hintaan, vaan sisältyy omaan henkilökohtaiseen maksukattoon, joka taas riippuu siitä, kuinka paljon maksat perusmaksua kuussa.

Koska odotamme kaksosia, vakuutusyhtiön pitäisi periaatteessa joustaa hieman noista minimeistä ja sallia ylimääräiset lääkärikäynnit ja ultrat (jää nähtäväksi). Tähän mennessä olen käynyt lääkärissä neljä kertaa sekä erikseen ultrassa kaksi kertaa:

Rv 7+4, omalla lääkärillä, jolloin ultrassa jo paljastuivat kaksoset sekä tehtiin normaalit sisä- ym. perustutkimukset ja otettiin erinäisiä kokeita
Rv 10+1, omalla lääkärillä, jolloin ultrattiin jälleen että muksut ovat vielä hengissä
Rv 11+3, NP-ultra erityisellä ultra-lääkäriasemalla, jolloin otettiin myös verikoe, riskiluku oli 1:51000 (seulonnoista kaksosten ollessa kyseessä myöhemmin lisää)
Rv 17+1, omalla lääkärillä, jolloin tuloksista keskustelua ja taas ultra
Rv 19+2, ultra ultra-asemalla, ei varsinainen rakenneultra (joka tulee viikolla 23), vaan ylimääräinen seurantaultra kaksosten vuoksi, tosin rakenteet ja sukupuoli jo katsottiin, kaikki ok
Rv 20+2 (eilen), omalla lääkärillä, jolloin katsottiin vain kohdunkaulan tilanne (kiinteä ja kiinni) ja kuunneltiin vaihteeksi dopplerilla sydänäänet

Verikokeita on myös otettu aika liuta, mm. kilpirauhasarvot kolmeen kertaan. Ensin ne olivat yläkantissa ja sitten normaalit, mikä tapahtuu usein raskauden aikana. Sen sijaan ymmärtääkseni Suomessa niitä ei testata mitenkään rutiininomaisesti juuri tuon mahdollisen heittelyn takia. Myös toksoplasmoosi testataan yleisesti (olen immuuni, jee). Vitamiinien lisäksi olen myös lääkärin määräyksestä popsinut rautaa ja magnesiumia.

Lääkärini on oikein mukava tsekkiläissyntyinen rouva, jonka kanssa voin puhua englantia. Osaan kyllä suht hyvin ranskaakin, mutta lääketieteellisten asioiden ollessa kyseessä en halunnut riskeerata mitään ymmärryksestä. Seuranta on siis melko tiivistä ja suomalaiseen makuun tuntuu, että hieman tarpeetontakin joka kerran lääkärin tarkistaa kun yleensä jutut ovat luokkaa "onko pissassa sokeria" (ei ole). Täällä on ilmeisesti myös paineita jonkinlaisen neuvolasysteemin kehittämiseen, koska ymmärrettävästi on kallista laittaa lääkäri asialle joka kerta. Jos taas jotain erikoista tai akuuttia ilmenee, on yleensä lähtö sairaalaan joka tapauksessa.

Vauvat liikkuvat jo kovasti, toinen potkii rakkoon sen verran kovaa, että nyt pitää lähteä jaloittelemaan :)

maanantai 15. marraskuuta 2010

"Eikä tässä vielä kaikki..."

Plussan jälkeen sitä alkaa miettimään, milloin kertoa tutuille uutisista. Koska olemme olevinamme "järkeviä" ihmisiä, halusimme tietysti odottaa jonkinlaisen varoajan ennen kuin ilmoittaisimme perheelle ja ystäville lisääntymisestämme. Samaan aikaan meillä olivat menossa vielä erittäin salaiset naimisiinmenovalmistelut, joten kerrottavaa olisi hieman enemmänkin.

Käytyäni lääkärini ultrattavana viikolla seitsemän suunnitelmamme aikaistuivat hieman, sillä saimme tietää suureksi yllätykseksemme odottavamme kaksosia. Tämä tarkoitti sitä, että tuleva Suomen matkamme ei olisi pelkästään naimisiinmeno- vaan myös tarvikkeidenruinausmatka. Eli minun oli pakko paljastaa muutamalle jo lisääntyneelle ystävälleni tuplista, jotta säälistä dumppaisivat meille vanhat vauvanvaatteensa. Tästä lähtien tasaisin väliajoin olemme tehneet paljastukset erinäisille ihmisille ja ilmeet ovat kyllä näkemisen arvoiset, kun juttu aina vain jatkuu: 

"Meille tulee vauva! Tai itseasiassa kaksi! Niin, ja mentiin naimisiinkin! Ja hei, mieheni muuten otti minun sukunimeni!" Onneksi viidakkopuhelin on melko tehokkaasti hoitanut tiedonkulun molempien kotipaikkakunnilla. Isoäidit ja tädit - nuo armoitetut viestinviejät...

Lopullinen paljastuminen on tapahtumassa nyt, tänään. Viikonloppuna saivat viimeiset mieheni kavereista tietää kasvotusten juhlien merkeissä ja tänään olemme päättäneet julkistaa uutiset lopuillekin tutuille proosallisesti naamakirjassa vaihtamalla suhdestatuksen ja ehkä laittamalla kuvaksi kaksostenvaunut. Tai jotain muuta vihjailevaa. Mahakuvaa en mielelläni laittaisi, en ole vieläkään tottunut tuohon valtaisaan kasvavaan jalkapalloon, joka roikkuu etumuksessa.

Niin - eikä tässä vielä kaikki: meille tulee kaksospojat!!!!

perjantai 12. marraskuuta 2010

Tapahtunut tähän mennessä eli yrityksen lyhyt historia

Nyt on raskausviikko 19 jo lopuillaan, joten paljon on tietenkin jo ehtinyt tapahtua. Alkuun siis. Aloimme yrittämään virallisesti tämän vuoden alusta kun arvelimme malarialääkitystä vaatineen matkamme karenssiajan olevan ohi. Ensimmäiset kuukaudet kuluivat vaihtelevan jännittävissä tunnelmissa. Joka kuukausi yhtä lukuunottamatta esiintyi säännönmukaisesti mahanipistyksiä noin viikko oletetun ovulaation jälkeen. Yhden kerran kuukautiset olivat jopa kaksi viikkoa myöhässä, mutta raskaustestit näyttivät negatiivista.

Kun ikääkin oli itselläni tuolloin jo 35 vuotta ajattelin kauhuissani joko vaihdevuosien alkaneen liian aikaisin tai kiertoni muuttuneen jotenkin PMS-oireiseksi, minulla kun ei koskaan moista ole aiemmin ollut. Suurimman osan aikuisikääni olen ollut ilman hormonaalista ehkäisyä, joten ajattelin tuntevani oman ruumiini suhteellisen hyvin.

Yhdessä kierrossa testasin myös ovulaation, koska halusin tietää josko mitään ylipäätään tapahtuu. Siitä tuli plussa ja jatkoimme yritystä. Mitään apinan raivolla yritystä meillä ei missään vaiheessa ollut, mutta kuitenkin enemmän kuin TJOT-meininkiä (ja kyllä, olen jo vuosia aiemmin lukenut vauvakuumeisten foorumeja ja blogeja, joten termit ovat sen mukaisia...)

Joidenkin kuukausien jälkeen lopetin hätäpäätestailut, koska testeihin menevä raha alkoi harmittaa. Eli odottelin kärsivällisesti tuon ei-toivotun sukulaistädin vierailua. Kunnes sitten heinä-elokuun vaihteessa olin taas viikon verran myöhässä.

Sunnuntaina puhuin miehelleni, että pian testaan. Ei tullut kuitenkaan testattua viikonlopun aikana. Maanantaiaamuna kun mies oli lähtenyt töihin, ajattelin, että antaa mennä. Minulla oli ollut aikamoisia alavatsakipuja jo pari viikkoa ja nyt niihin oli liittynyt myös selviä repäisykipuja. Jotenkin minusta tuntui jo etukäteen, että nyt se plussa tulee. Ja tulihan se. Oli kumma tunne soittaa miehelle junaan, että plussa tuli. Hän oli hieman närkästynyt siitä, että en ollut halunnut testata yhdessä hänen kanssaan, mutta leppyi pian. Illalla sitten ihmeteltiin yhdessä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.

torstai 11. marraskuuta 2010

In medias res

Pyörittelin aikani mielessäni, miten tämän blogin aloittaisin. Sitten totesin, että tässä ollaan niin pitkällä, että mennään vain suoraan keskelle tapahtumia. Olen  jo joitakin vuosia suunnitellut blogin aloittamista, en vain osannut päättää mistä aiheesta. Olen siis kiinnostunut monista eri asioista...

Tulevan perheenlisäyksen johdosta on kuitenkin minussa tapahtumassa juuri se muutos, jota olen toivonutkin: kehon lisäksi muuttuu mieli ja olen joutunut ajattelemaan elämää täysin uudelta kannalta. Yksi syy haluta (biologisia) lapsia oli minulle juuri tuo muutos, halu nähdä miten minä itse voin kasvaa ihmisenä.

Pääasiallinen syy tähän blogiin on siis dokumentoida ajatuksiani odotus- ja toivottavasti myös vauva-ajalta. Mukaan tullee mahtumaan myös kiinnostavia yksityiskohtia raskauden seurannasta ulkomailla.