Synnytyskertomus osa 2

Kasvoton nainen valmiina synnyttämään...

Perjantai 11.3.2011 klo.18.30

Mieheni saapuessa paikalle olin sängyssä selälläni käyräpiuhat mahan ympärillä ja suunnilleen kiemurtelin kivusta. Vaikka käyrä näytti selvästi supistusten huippuja parin minuutin välein, itsestäni kipu tuntui tauottomalta poltolta. Jotkut kuvailevat alkavia supistuksia voimakkaiksi kuukautiskivuiksi ja jotakin sen tapaista se kyllä olikin. Paikallaan oleminen oli aika sietämätöntä. Kun olin aiemmin kävellyt käytävällä olin siis tuntenut supistukset mahantippumis-tuntemuksina, kuten jo aiemmin raskauden aikana. En ollut koskaan tajunnut niitä supistuksiksi, koska ne olivat jotain aivan muuta kuin ne päivittäin toistuvat kivuttomat harjoitussupistukset.

Mieheni kasvoista saatoin lukea huolen merkit. Hän varmaan ajatteli, miten ihmeessä selviäisimme jos jo alku oli näin kauheaa. Noin kello 20 kätilö tuli juttelemaan ja ehdotti, että tilaisimme epiduraalin, koska kivut olivat aika voimakkaat ja se vaikeutti käyrän ottoa. Puhuimme kolmistaan hyödyistä ja haitoista tässä vaiheessa synnytystä kun avautumista ei juurikaan ollut tapahtunut. Kätilö kertoi, että jännitin lihaksiani tosi paljon, mikä taas saattaisi hidastaa avautumista jatkossa. Näin ollen sovimme, että nyt olisi hyvä aika laittaa puudutus.

Anestesialääkäri saapui paikalle ja kysyi pakolliset kysymykset allergioista ja sairauksista. Piuhat poistettiin ja sain käydä kyljelleni. Ihme tapahtui: kivut lievenivät heti ja minua alkoi pelottaa, että epiduraali laitettaisiin liian aikaisin. Kätilö rauhoitteli, että kivut todennäköisesti kovenisivat nopeahkoon tahtiin ja puudutus olisi joka tapauksessa edessä tunnin parin kuluttua (kovien kipujen jälkeen), joten jatkettiin puudutuksen laittoa. Kun puudutuskohta oli löytynyt, lääkäri pisti paikallispuudutteen viemään pois ison neulan kivun. Sitten alettiin pistää sitä paksua neulaa ja auts! se ei mennytkään heti oikeaan paikkaan. Lääkäri kyseli koko ajan, tuntuiko jommalla kummalla puolella sähköiskuja ja minulla kyllä tuntui oikealla puolella jotain kummallista kipua (siis selkärangassa). Kiljaisin aina välillä ja lääkäri muutti neulan suuntaa muutaman kerran. Neula oli ilmeisesti raapaissut hermoa, näin minulle kerrottiin. Tästä ilmeisesti aiheutui myös puudutuksen pitkittyminen - itse asiassa iho oikeassa reidessä on vieläkin hieman puutunut (2,5 kk puudutuksesta!).

Puudutus alkoi tehota noin kymmenessä minuutissa ja oikeastaan mitään supistuksia ei tuntunut enää, vaikka käyrä näytti niitä olevan edelleen samalla kahden minuutin välillä. Jonkin ajan kuluttua kätilö tuli tekemään sisäutkimuksen ja sanoi, ettei nyt pitäisi sattua. Mutta kuinka ollakaan, puudutus ei ollut vienyt sisäpuolelta yhtään tuntoa. Tutkimus sattui ihan yhtä paljon kuin ennenkin, mikä hieman kummastutti kätilöäkin. Valitettavasti mitään huomattavaa edistystä ei ollut tapahtunut avautumisessa, joten jatkoimme odottelua.

Vartin kuluttua tästä (kello oli tuolloin noin 21.00) kuulin alapäästä napsahduksen ja heti tunsin kuinka jotain lämmintä valui ja valui sänkyyn. Lapsivesi oli mennyt toiselta vauvalta. Kätilö tuli tarkistamaan tilanteen ja otti suojuksen sängystä. Hän sanoi, että ihan normaalilta näyttää, mutta itse näin, että se oli ihan punainen verestä! Kuulemma verta tulee kun kohdunsuu alkaa avautua oikein kunnolla eli tämä olisi vielä normaalia. Sitten taas odoteltiin taas, mutta "normaalista" poiketen kun lapsivettä vaan tuli ja tuli, myös tuoreen veren tulo jatkui. Kätilö kutsui synnytyslääkärin paikalle ja siinä sitten hetki ihmeteltiin aina vaan verestä kastuvia alusia. Sitten tuli paikalle synnytyssalin kätilö ja sanoi, että nyt on vapautunut yksi sali, joten suoraan saliin.

Käyräpaperissa näkyy kätilön käsin tekemiä lisämerkintöjä: "kohdunsuu takana, pitkä, sormelle auki",  "verta +++",  viimeisenä oikealla "siirretty synnytyssaliin"

Minut ja kaikki tavarat kärrättiin synnytyssaliin ja katselin uteliaana tuota paikkaa, jossa (luulin että) vauvamme syntyisivät. Se oli iso, 70-luvun tyyliin sisustettu huone, josta ei harmi kyllä kaikessa hässäkässä tullut otettua edes valokuvaa. Minut siirrettin synnytyssängylle (vai onko se pöytä?) ja anestesialäkäri kytki päälle kipupumpun ja neuvoi sen käytössä. Mutta, mutta... veren tulo vaan jatkui, joten synnytyslääkäri päätti ultrata kohdun varmuuden vuoksi, jotta nähtäisiin, ettei esim. istukka ole irronnut. Huoneessa oli jo tässä vaiheessa aika lailla porukkaa, lääkäreitä, kätilöitä jne. Ultrassa ei näkynyt mitään syytä verenvuodolle ja lääkärit vetäytyivät neuvottelemaan käytävään.

Mies sanoi tässä vaiheessa lähtevänsä käymään vessassa, joten olin itsekseni ajatuksineni pari minuuttia. Sitten paikalle pyyhälsi uusi lääkäri, joka esitteli itsensä päivystäväksi osastonlääkäriksi. Hän kertoi, että koska ei tedetty, mistä veri tuli ja ennen kaikkea koska veren tulo ei lakannut eikä vauvoja ja minua haluttu altistaa millekään tuntemattomille riskeille, nyt ainoa vaihtoehto olisi tehdä sektio. Sektio. Aika tuntui pysähtyvän ja jonkinlainen kauhea pettymys tulvahti sisälläni. Lääkäri kyseli, missä mieheni oli ja sanoi, että mikään hirveä kiire tässä ei ole. Leikkaussali valmisteltaisiin rauhassa ja sitten tehtäisiin 10 cm:n viilto bikinirajaan. Kaikki menisi kuulemma ihan hyvin ja olisi nopeasti ohi. Mieskin tuli tässä vaiheessa sisään ja lääkäri alkoi selittää hänelle tilannetta. Minua tuli lohduttelemaan synnytyssalin kätilö, kun hän huomasi, että minua rupesi itkettämään. Hän sanoi, että on ihan ymmärrettävää olla pettynyt kun  on jo ajatellut asioiden menevän toisella tavalla. Sitten rupesi tapahtumaan ja vauhdilla!

Yhtäkkiä huone oli täynnä väkeä, minulle annettiin lääkettä supistusten lopettamiseksi ja anestesialääkäri kyseli taas kysymyksiä allergioista. Sitten hän riuhtaisi irti kipupumpun ja pisti ruiskulla annoksen tujua puudutetta selässä olevaan letkuun. Minua alettiin kärrätä koti leikkaussalia vauhdilla ja viimeistään tässä vaiheessa tuntui, että menetin viimeisenkin rippeen kontrollista. Aloin täristä kuin minulla olisi hirveän kylmä, suorastaan heittelehdin sängyllä, se ilmeisesti johtui puudutteesta.

Leikkaussali oli kirkasvaloinen kliininen paikka ja siellä hyöri useita ihmisiä, nyt oli paikalle tullut myös lastenlääkäri. Yhdellä lääkärillä oli vaikeuksi laittaa nesteytystä kanyyliin kädessä, koska se kirveli liikaa ja minä kiljuin. Lääkäri kielsi huutamasta jos ei ole oikeasti hätä:) Mutta tosiasiassa olin tuossa vaiheessa niin sekaisin lääkkeistä, että en voinut olla kiljumatta. Hän laittoi piikin ja letkun sitten toiseen käteen. Minua lämmiteltiin kuumilla pyyhkeillä ja eteeni pystytettiin sermi, jotta en nähnyt, mitä mahalleni tehtiin. Pelkäsin kauheasti, että puudute ei toimisi ja minulle vakuuteltiin että tehtäisiin jonkinlainen "testi" ennen ensimmäistä viiltoa. Varsinainen leikkaus alkoi noin kello 22.30 eli aika nopeasti oli kaikki tapahtunut.

Maatessani leikkauspöydällä ja miehen lohdutellessa pääpuolessa tunsin, kuinka mahaani paineltiin, vedettiin ja heiluteltiin puolelta toiselle. Jälkeenpäin mieheni kertoi, että näytti aika rajulta kun vauvoja kiskottiin ulos pienestä reiästä. Yksi lääkäri paineli mahaa yläpäästä ja toinen veti vauvaa ulos kun haavan reunoja samaan aikaan venytettiin erilleen. Jonkin ajan kuluttua kuulin, että ensimmäinen vauva oli syntynyt. Vauva vietiin pikapuhdistukselle ja kuulin sen parkaisevan. Se oli V, joka syntyi kello 22.52. Minuuttia myöhemmin saatiin ulos J, ja kumpikin tuotiin vuorollaan nähtäväkseni noin minuutin ajaksi. Tuo hetki oli kyllä ikävimpiä kokemuksia koko sektiossa: nähdessäni vastasyntyneet ihanat vauvani en tuntenut yhtään mitään. Ne olisivat voineet olla jonkun muun lapsia. Olin niin sekaisin lääkityksestä ja kaikesta tohinasta, että en vain oikein ollut "paikalla". Sinä tärkeimpänä hetkenä, jota en olisi mistään hinnasta halunnut menettää:(

Tämän jälken vauvat menivät terveystarkastukseen ja punnitukseen miehen kanssa. Apgar-pisteitä tuli V:lle 9, 10, 10 (1, 5 ja 10 minuutin kuluttua syntymästä) ja J:lle 8, 9, 10. V oli 46 cm pitkä ja painoi 2590 g, J oli 47 cm ja painoi 2580 g. Molemmat olivat pirteitä ja silmät auki. Viereeni en vauvoja saanut ennen aamua, koska minut kursittiin kasaan ja vietiin heräämöön. Jälkeenpäin sain tietää, että ei sitä verta sitten kuitenkaan ollut mennyt kuin noin litra yhteensä, vaikka sekin on enemmän kuin keskivertotapauksessa. Lisäverta en saanut, ainoastaan jotain "hemohes"-tyyppistä nestettä suoneen ensimmäisen vuorokauden aikana. Ei ihme, että olin väsynyt jälkeenpäin, kun ottaa vielä huomioon koko raskausajan kärsimäni raudanpuutteen.

V ja J noin puolen tunnin ikäisinä.

Heräämössä makaillessani automaattinen laite mittasi koko ajan verenpainetta ja pulssia ja anestesialääkäri kävi tunnustelemassa jaloistani puudutuksen lakkaamista. Torkuin ja aina kun verenpainelaite alkoi pumpata vyötteeseen painetta ja piipittää, säpsähdin hereille. Jossain vaiheessa mies tuli vauvojen kanssa tervehtimään ennen kuin he menivät vauvalaan osastolle. Mitään varsinaista vauvalaa ei ole, mutta jos äiti on kovin kipeä, vauvan voi jättää kätilöiden hoitoon yöksi ja he vain tuovat vauvat syömään. Minut päästettiin osastolle yksityishuoneeseeni noin kello 2 yöllä ja olin jo aivan puhki tuolloin. Kipulääkitystä jatkettiin suoneen vielä aamuun saakka, mutta siltikin korkeintaan torkahtelin loppuyön kuuteen saakka, jolloin vauvat tuotiin ensi kertaa rinnalle. Mutta siitä lisää toisella kertaa...