Niin, minulla oli unelma ja ehkä toinen ja vähän useampikin. Moni niistä on toteutunut ja jotkut vielä ehkä edessä. Eräältä matkaltaan kiivettyään Kilimanjarolle äitini lähetti minulle postikortin, jossa oli tuon kyseisen vuoren kuva. Tekstiksi hän oli kirjoittanut: "Minun unelmani on toteutunut, tee sinä samoin."
Aiemmat unelmani liittyivät pitkälti maailman näkemiseen, sen kiertämiseen reppu selässä paikallisten joukossa, yleensä yksin. Unelmoin kyllä samaan aikaan myös pysyvästä parisuhteesta ja lapsista, perheestä ja tietystä siihen liittyvästä elämäntavasta. Itselleni lapset eivät koskaan ole olleet mikään ihana söpöstelyjuttu, vaan paremminkin juuri elämäntapa, elämänvaihe, jossa saa nähdä jatkuvan muutoksen omin silmin.
Kerran sitten eräällä matkallani Etelä-Amerikassa törmäsin erääseen mukavaan sveitsiläisnuorukaiseen ja loppu on klassisesti historiaa. Vähitellen unelmoimassa ei ollut vain minä, vaan myös kumppani, mikä tietysti mahdollisti konkreettisemmin myös haaveet lapsista.
Usein kuulee sanottavan "Varo mitä toivot, se saattaa toteutua." Monesti tämän raskauden aikana olen huomannut miettiväni, mistä oikein haaveilin kun niin kovasti toivoin lasta. Alussa oli pahoinvointia, sitten iski iskias ja nyt vauvojen kuitenkin niin toivotut liikkeet tekevät kovin kipeää. Kaiken lisäksi jostain alitajunnasta alkaa tunkea esiin paniikki, mitä meidän elämästämme oikein tulee kahden huutavan käärön kanssa? Olemmeko me enää me? Olenko minä enää minä? Joskus tuntuu, että minun oma itseni on katoamassa minusta ja tilalle tulossa jotain muuta. Ehkä se on joku, jota kutsutaan äidiksi?
Siltikin, se on juuri sitä mitä itse asiassa koko ajan halusin. Halusin nähdä, miten lapsen saaminen kasvattaisi ja muuttaisi minua. Sen kaltaista kasvamista ei voi kokea millään muulla tavalla, kuin olemalla jonkun vanhempi.
Minulla on edelleen unelmia, joitakin suuria, mutta enimmäkseen pieniä asioita. Sellaisia, jotka voivat muuttaa koko maailman, päivä kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti