Ajatukseni ovet poukkoilevaa sorttia, joten minulla on tapana pohdiskella päivät pitkät kaikenlaisia fiksuja ja vähemmän fiksuja ajatuksia. Kuten sitä, miksi ylipäänsä haluta biologisia lapsia?
Vaihtoehtona biologiselle lapselle olisi tietysti esim. adoptio tai vapaaehtoinen lapsettomuus, jos jätetään laskuista se, että ei saa lasta vaikka haluaisi. Nykyajan ihmisen elämä on huomattavasti hankalampaa kuin esi-isiensä tässä suhteessa. Heillä ei juuri ollut valinnanvaraa ehkäisykeinojen vähyyden vuoksi: jos harrastit seksiä, tuloksena oli useimmiten ennemmin tai myöhemmin vauva. Nykyään voimme "päättää" haluammmeko lapsen ja milloin.
Myös jos ajatellaan (muita) eläimiä, tilanne on hieman samankaltainen. Eläimiä ajaa jokin vaisto parittelemaan ja seurauksena on pikku eläin. Ne eivät tajua näin tehdessään tulevaa lopputulosta. Mutta me tiedämme, mitä seuraa ja vieläpä tavoittelemme sitä. Tietenkin voidaan puhua vauvakuumeesta, uteliaisuudesta, kokeilunhalusta, uuden elämänvaiheen aloittamisesta jne. Ovatko nämä kuitenkaan tyhjentäviä selityksiä tai syitä tehdä jotain, mikä vaikuttaa niin triviaalilta (koska se tapahtuu useimmille planeettamme asukkaille), mutta josta ihmiset ovat kuitenkin tehneet niin ainutlaatuista? Lapsen saaminen, joka onnistuu niin monelta, ei siis tunnu äkkiseltään kovinkaan suurelta saavutukselta ja siltikin sitä pidetään usein oman elämän suurimpana asiana.
Myönnetään, olen myös utelias. Olisimme voineet adoptoidakin, mutta olin utelias tietämään, miltä tuntuu olla raskaana ja se tuntuu hieman itsekkäältä. Pitääkö meidän lisääntyä, jotta minä saisin tietää miltä tuntuu synnyttää? Enkä vielä tiedä, mitä on olla vanhempi. En tiedä, miltä tuntuu kantaa kokonaan vastuu toisesta ihmisestä itseni lisäksi. En osaa kaivata vauvantuoksua tai hiekkalaatikkoleikkejä. Suhtaudun lapsiin ehkä enemmän "luontodokumenttina", elävänä ja muuttuvana empiirisenä tutkimuskohteena siitä, mitä on kasvaa ihmisyksilöksi. Odotan hetkiä, jolloin lapsen sanoessa jotain hassua tai jonkin yksinkertaisen totuuden, en voi olla tuntematta haikeutta tuon hetken katoavaisuudesta. Lapset jollakin tavalla muistuttavat meitä siitä, minkä olemme itse menettäneet kauan sitten: viattomuudesta ja rajattomasta uskosta kaiken mahdollisuuteen.
Tämä minun ja mieheni luontoprojekti tulee olemaan suurin yhteinen haasteemme ja odotan sitä mielenkiinnolla. Tänä aamuna mieheni kysyi:"Voitaisiinko me adoptoida pieni tyttö näiden poikien jälkeen?" Vastasin, ettei niitä lapsia taida saada valita kuin supermarketista, vaan pitää ottaa se mikä annetaan. Niin, haasteita tulee riittämään monellakin saralla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti